Kiitos valmentajille! Valmentajan päivää vietetään 25.9.

Miksi valmennan?

Jere Jaakkola

Apuvalmentajan roolin aloittavassa ikäluokassa piti olla vain tilapäinen tehtävä. Tarkoituksenani oli olla mukana varmistamassa, että ryhmän toiminta lähtee liikkeelle oikeista lähtökohdista, leikin, liikunnan ja hauskanpidon kautta.  

Siitä on nyt kuusi vuotta.  

Parin apuvalmentajavuoden jälkeen olen ollut perustamassa uutta tyttöjen ikäluokkajoukkuetta, toiminut neljä vuotta sen vastuuvalmentajana ja suorittanut UEFA C -valmentajatutkinnon.  

Valmentaminen on vienyt mennessään. Niin kuulemma usein käy. 

En ole jatkanut valmentamista siksi, että se olisi aina mukavaa ja helppoa. Mitä pidempään olen valmentanut, sitä paremmin olen ymmärtänyt, kuinka vaikeaa valmentaminen on.  

Joukkue ei koskaan koostu samasta puusta veistetyistä pelaajista, vaan lapsista ja nuorista, joilla on erilaiset taustat, motivaatiotekijät ja tavoitteet. He oppivat eri rytmissä ja erilaisin keinoin. Minun on valmentajana huomattava ja kohdattava heistä kaikki ja kohdeltava sekä yksilöitä että joukkuetta oikeudenmukaisesti.  

Voin valmentajana suunnitella kokonaisuuden miten pitkälle tahansa, mutta hallita en sitä voi. Jalkapallo on jo pelinä itsessään satunnainen ja kaoottinen, enkä voi kontrolloida sen elementtejä, en kovin kattavasti edes omaa joukkuettani. Valmentajana minun on opittava sietämään jatkuvaa keskeneräisyyttä ja epävarmuutta kadottamatta kuitenkaan valmentamisen suuntaa. 

Valmentaminen on pohjimmiltaan myös jatkuvaa, vaativaa vuorovaikutusta. Minun on valmentajana mietittävä koko ajan, mitä sanon, miten sanon, milloin sanon – ja mitä jätän sanomatta. Minun on oltava selkeä, johdonmukainen ja inhimillinen. On oltava yhtä aikaa opettaja, kasvattaja, johtaja, esimerkki, psykologi ja joskus jopa vanhemman jatke. Tunnen välillä niskassani paineen, että minun tulisi olla taitava kaikissa, vaikka yritän lähinnä suoriutua auttavasti yhdestä roolista kerrallaan. 

Valmentamisessa on joskus hetkiä, jolloin tuntuu, että pöydällä on vain vaikeita päätöksiä ja vaihtoehtoja, joista on valittava vähiten huonoin. Silloinkin päätökset on kyettävä tekemään ja niiden seuraukset kantamaan. Valmentamisen vastuuta ei voi väistää. 

Kuuden vuoden aikana olen ymmärtänyt, että valmentaminen on vaikeaa, koska mikään siinä ei ole koskaan valmista. Valmentaminen on jatkuvaa säätämistä, kuuntelemista ja suunnan etsimistä tilanteessa, jossa kaikki liikkuu koko ajan.  

Miksi sitten valmennan? 

Siksi, että valmentamisen kaikessa epävarmuudessa tapahtuu jotain, mitä on vaikea löytää mistään muualta: saan olla valmentajana aitiopaikalla seuraamassa pelaajan kehitystä ja ihmisenä kasvamista. Saan kokea jatkuvasti muotoaan muuttavan ryhmän, joukkueen, evoluution. 

Valmentaminen on keskimäärin mukavaa ja mieluisaa toimintaa, mutta sen tähtihetket ovat lyhyitä ja ohikiitäviä. Ne ovat tilanteita, joissa pelaaja oivaltaa jotain, tai kun epävarma lapsi alkaa kantaa itseään vähän suoremmassa. Ne ovat hetkiä, joissa silmiin syttyy valo ja rintaan roihahtaa liekki. Ne ovat pieniä, kaikkien esillä olevia hetkiä, joissa tapahtuu vaivihkaa jotain suurta. Kun pelaaja ei enää arkuuttaan luovukaan pallosta, vaan pitää sen itsellään ja ohittaa vastustajan. Kun paikkaansa ryhmästä hakenut lapsi hyppääkin joukkuekaverin kaulaan ja iloitsee yhteistä onnistumista. 

Niissä hetkissä on minulle valmentamisen koko ydin. 

Ne ovat myös tilanteita, joista en voi ottaa mitään itselleni. On vain tyydyttävä ajatukseen, että minulla on parhaassa tapauksessa voinut olla asian kanssa jotain tekemistä, vaikka en voi koskaan olla siitä varma. Voin vain aistia, että omalla läsnäolollani on ollut merkitystä, mutta tunne siitä riittää.  

En ole valmentajana pohjimmiltani ohjaamassa jalkapalloharjoitusta tai johtamassa peliä, vaan rakentamassa ympäristöä, jossa joku voi turvallisesti epäonnistua, rauhassa kehittyä ja hetkittäin loistaa. 

Valmennan kyllä myös siksi, että kyse on jalkapallosta. Lumoavasta pelistä, jota ei voi koskaan täysin ratkaista ja jossa on loputtomasti ulottuvuuksia: tilaa, aikaa, rytmiä, liikkeitä, päätöksiä. Valmentaminen on minulle tapa pysyä sen elämääni rikastuttaneen pelin sisällä, jota en pitkään enää itse pelaa. Valmentajana saan yhä olla osa jalkapallon yhteisöä. Osa sitä suurta joukkoa yksilöitä, lapsia ja aikuisia, joista muodostuu elävä, osiaan suurempi ryhmä, josta on vaikea päästää irti. Saan olla osa harjoitusten toistuvaa rytmiä, pukukoppien odottavaa tunnelmaa, pelimatkoja, leirityksiä, yhteen kumartuneita loppurinkejä ja niitä nopeasti haihtuvia hetkiä harjoitusten tai pelin päätyttyä, kun ihmisistä huokuu jännä kiitollisuuden tunne yhteisesti jaetusta hetkestä. 

Valmennan, koska uskon niiden hetkien merkityksellisyyteen, joita ei voi sarjataulukoiden tapaan tarkasti mitata. Valmennan, koska uskon hetkiin, joissa yksilö tai ryhmä kasvaa ja joiden vaikutus ulottuu kauas jalkapallon kiehtovien kulissien ulkopuolelle.  

Siksi pestini – elämän apuvalmentajana – jatkuu yhä.